Urbaani tutkimusretki tuntemattomaan

Kävin Urbaanien Asumismessujen merkeissä tutustumassa eri puolilla Tamperetta oleviin kohteisiin. Ostin itselleni Keskustorin kioskista päivän turistilipun päästäkseni tunnelmaan. Oikea bussikin tuli pysäkille miltei heti.

Päästyäni perille sain hakea hetken Annikin puutalokorttelissa sijaitsevaa kohdetta. Pihassa oli paljon lapsia, mutta ei yhtään aikuista, eikä kohteen ovessa ollut mitään erityistä merkintää tapahtumajulisteen lisäksi. Jäi sitten tuppautumatta pitemmälle. (Jos urbaani tahi maalainen kotinne osallistuu jatkossa tällaiseen tapahtumaan, laittakaa oveen kernaasti "Tervetuloa sisään!" minunlaisiani varovaisia vampyyreja varten.) Talojen sisäpiha oli kyllä todella kodikkaan näköinen, suojaisa ja viihtyisä. Meri Lähteenoksa on kirjoittanut kirjan Viisas arki - opas yhteisöllisyyteen, jossa käytetään esimerkkeinä Annikinkadun puutalokorttelin toimintaa.

Kävelin Petsamossa olevan toisen kohteen luo. Omakotitalon yksi kerros oli kuulemma vuokrattavissa Airbnb:n kautta. Olin kohteessa vähän liian aikaisin, joten lähdin kävelemään läheisiä katuja pitkin. Olen ajanut kymmeniä kertoja Koljontietä pitkin UKK-instituutille mutta alue ei ollut minulle muuten yhtään tuttu. Olipa siellä ihanaa! En yhtään ihmettele ilmoitustaulun lappua "Lapsiperhe etsii tältä alueelta taloa". Alue on aivan lähellä Tampereen keskustaa.

Nysse tulee - ja nysse menee 

Tunsin olevani jo täynnä Petsamon henkeä käymättä majatalossakin, joten tallustin suoraan Tammelan torille, jossa myytiin käytettyjä tavaroita, marjoja ja omenoita.

Ajattelin hypätä tässä kohtaa Hervannan bussiin ja kurkata siellä olevan yhteistila- ja kaupunkiviljelykohteen. Yritin saada puhelimen netillä tolkkua milloin bussi tulee, lauantaisin kun välit voivat olla pitkät. Siinä tekniikan kanssa taistellessani oikea bussi kurvasikin kulman takaa pysäkille - ja suoraan ohi. Voi viljely!

Muutin suunnitelmiani. Pääsin vastakkaiseen suuntaan menevän bussin kyytiin ja ajoin Keskustorille, josta kävelin Laukontorin ohi Pyynikin suuntaan. Pyhäjärvenkadulla kerrostalojen keskellä on kortteli, jossa on puita ja rapistuneita rakennuksia. Siellä toimii myös marttojen mehuasema ja eräs erikoinen paikka, joka oli asumismessukohteena ja johon nyt suuntasin.

Sisäpihalle oli rakennettu kuutiomainen kasvihuone yhteiskäyttöön ja kivipuutarha, jossa sai touhuilla mielin määrin.

Näin talon seinässä oven, jossa oli asumismessujen juliste, ja koska se ei näyttänyt kenenkään kodilta, menin rohkeasti sisälle.

Sitten seurasikin sellainen kokemus, jota ei sanoin eikä kuvin voi kuvata, joten suosittelen vain käymään siellä ihan itse. Pyynikin Aikamatkat on taidegalleria, taidepaja ja omistajansa Mikan koti. Kaikki on dyykattua ja itse koottua eikä mikään esine ole varmaankaan alkuperäisessä käytössään. Aikamatkatoimistolla on omat FB-sivut, joita kuulemma aina silloin tällöin päivitetäänkin. Toivon että hän saa tehtyä nettisivutkin. Paikka on ihan huima!

Lätyt eivät ihan ehtineet valmistua ennen kuin kiitin esittelystä ja jatkoin eteenpäin.

Sorsia ja ihmisiä

Nyt pääsin viimein Hervantaan vievään linjuriin. Kävelin keskuksen pysäkiltä Ahvenisjärvelle. Siellä oli uimassa sorsien lisäksi joku rohkea ihminenkin. Kommentit uimaveden virkistävyydestä kuuluivat kauas.

Hervannan kohteessa oli esimerkki kaupunkiviljelystä, hieman isommat laatikot kuin Aikamatkatoimiston pihalla. Ihan kaupunkiympäristössäkin voi hyvin kasvattaa vaikka salaattia ja auringonkukkia.

Kävin tyynnyttelemässä kurnivaa mahaani paikallisessa ruokalassa ja istahdin kotiinpäin vievään bussiin. Taidan joku toinenkin kerta tehdä päivän bussiretken, minulla on vielä monta kaupunginosaa tutkimatta...

Päätös, joka sattuu, mutta on oikein

Sanotaan, että päätös ei ole päätös jos se ei vähän satu. Voimme heittää elämästämme pois paljon asioita, jotka eivät tunnu missään. Ne eivät ole olleetkaan kovin tärkeitä. Aina silloin tällöin eteen tulee jotain, josta täytyy oman tai toisen hyvinvoinnin takia luopua, ja se sattuu.

Viime kuukausien aikana perheemme on saanut totutella irti päästämiseen ja luopumiseen. Toisella koiristamme, yhdeksänvuotiaalla energisellä ja elämäniloisella lapinporokoiralla, todettiin keväällä pahanlaatuinen kasvain suupielessä. Se leikattiin kahdesti, ja patologi antoi molemmilla kerroilla puhtaat paperit. Kun kolmas patti oli jo edellisen leikkauksen tikkien poistossa näkyvissä, tiesimme, että yhteistä aikaa ei ole enää paljoa edessä. Patti kasvaisi ja kasvaisi kunnes alkaisi aiheuttaa hankaluuksia.

Viime viikolla kävi selväksi, ettemme voineet enää odottaa pitempään. Meidän piti jo alkaa rajoittaa koiran leikkimistä ja liikkumista, ettei se olisi vahingoittanut itseään. Se tuntui olevan viimeinen niitti. Koiran piti saada olla koira. Asfaltilla köpsöttely ei olisi ollut porokoiran elämää. Se halusi tunkeutua pusikoihin ja leikkiä kaverinsa kanssa.

Perjantaina päästimme karvaisen perheenjäsenemme pois. Kysyin koiran kanssa samanikäiseltä pojaltamme, haluaako hän tulla mukaan. Vastaus oli ehdoton kyllä. Kaikki meni eläinlääkärin luona rauhallisesti ja kauniisti. On kuitenkin outoa katsoa eläintä, joka ensin on hyvin paljon elävä ja jonka sydän sitten hetken päästä ei enää lyö. Lopullinen hyvästien jättö oli todella vaikeaa. Poika ei olisi halunnut erota koirasta ja lähteä vastaanottohuoneesta.

Tänä aamuna toisen koiran puuttuminen tuntui erityisen vahvasti. Saatan pojan aamuisin bussipysäkille jos vain voin. Koirilla on ollut aina kiire aamulenkille ja niitä on saanut oikein pidellä. Nyt oli vain yksi rauhallinen talutettava. Lenkiltä tultua koirat ovat saaneet aamupalansa, kumpikin eri huoneissa. Nyt laitoin ainoan kupin "väärään" huoneeseen, ja nuorempi koira meni ensin vanhaan paikkaansa etsimään kuppiaan. Sekin joutuu opettelemaan uusia rutiineja ja pärjäämään yksin.

Lemmikit elävät lyhyemmän elämän kuin ihminen. Edessä on väistämättä jokin päivä luopumisen hetki. Pitäisi osata päästää irti ajoissa, antaa eläinystävälle arvokas loppu. On raskasta laittaa toisen hyvinvointi oman luopumisen tuskan edelle. Lemmikin kärsimyksiä ei kuitenkaan saa pitkittää vain siksi, ettei pysty tekemään päätöstä. Se sattuu, mutta on oikein.

Vuoka poikineen

Kuva: India Untravelled (Flickr)

Moni ihminen maailmassa valmistaa perheen päivittäisen sörsselin ylläolevan kuvan kaltaisessa keittiössä. Verrataanpa vähän meidän keittiöömme.

Sähkölieden, astianpesukoneen ja jääkaapin lisäksi meillä on sähkövatkain, tehosekoitin, vedenhapotin, vohvelirauta, kapselikahvinkeitin ja maidonvaahdotin, tavallinen kahvinkeitin, leivänpaahdin ja mikroaaltouuni.

Teiltä voi löytyä myös vaikkapa yleiskone, monitoimikone, leipäkone, jäätelökone, kananmunankeitin, kahvikone, rikkaimuri, espressokeitin, mokkapannu, vedenkeitin, riisinkeitin, kasvikuivuri, sauvasekoitin, parilagrilli, mehulinko ja keittokone. (Jollei vielä ole, postimyyntiyritys, jonka kuvastoa tässä selailen, myy ne teille mielellään.)

Olet ehkä aiemmin tehnyt innokkaita mutta vähän hätiköityjä ostoksia ja säilöt kaapissa nyt jos jonkinlaista hilavitkutinta pölyttymässä. Niiden varaosat ovat ehkä vähän siellä sun täällä ja käyttöohjeetkin ovat unohtuneet.

Entä astiapuoli? Tuntuuko koskaan siltä, että vähän vähemmälläkin pärjäisi?

Meillä on kolmelle hengelle juomalaseja hirveä määrä - kaksitoista (ja kaksi sievää mummon astiastosta säästettyä varalasia). Olen hankkinut sen verran monta, että niitä riittäisi kunnes astianpesukoneen alakerta on saatu täyteen. Viini- ym. erikoislaseja on muutamia. Omistamme kuusi ruokalautasta ja seitsemän keittolautasta. Leipälautasia oli kuusi, kunnes äskettäin rikoin yhden. (Kolme lautasta ei mennytkään niin helposti ja sujuvasti käsivarrella kuin miltä se ravintoloissa saadaan näyttämään.) Kissat syövät vanhoilta kirppiksiltä löydetyiltä lautasilta. Lisäksi on muutama muu pienehkö lautanen. Pieniä kulhoja meillä on aika monta, mutta kaikkia kyllä käytetään. Mukeja on edelleen liikaa.

Käyttöastiat.

 Isoja kattiloita on kaksi ja pieniä kaksi sekä kannellinen paistokasari. Taikinakulhoja on kaksi isoa ja yksi pieni. Meillä on pyöreä ja korkea vuoka laatikolle tai kiusaukselle, matalahko suorakulmainen lasagnelle, korkeahko suorakulmainen vaikka murekkeelle. Pyöreä piirakkavuoka ja pyöreä kuivakakkuvuoka löytyvät myös ja hyvin harvoin käytetty irtopohjavuoka. On siinä vuoka poikineen! Kokemukseni mukaan teillä on todennäköisesti vielä vähän useampi.

Montako astiastoa teillä on? Löytyykö erikseen juhla-astiasto ja arkiastiasto? Teillä on ehkä astioita, joita ei käytetä kuin joskus ja jouluna, koska ne ovat niin hienoja.

Tässäpä siis vinkkejä, joilla saat lisää tilaa keittiöön:

* Luovu keittiölaitteista, joille sinulla ei ole tarpeeksi käyttöä. Löydät varmasti heti kaapeistasi yhden tai kaksi turhaketta. Jos ne toimivat, kierrätyskeskuksen tai kirpparin kautta löytyy niitä enemmän tarvitseva uusi omistaja. Jos eivät, laita ne sähkölaitekeräykseen.
* Karsi kulhoja, vuokia ja kattiloita. Pärjäät todennäköisesti neljäsosalla siitä määrästä mitä sinulla nyt on.
* Luovu parittomista, ikivanhoista, naarmuisista ja rumista lautasista, laseista ja mukeista. Ota kauniit paremmat astiasi käyttöön.
* Vaihda isot tilaa vievät kodinkoneet monikäyttöisempiin. Esimerkiksi Candy Trio on 60 cm leveä laite, johon on yhdistetty keittotaso, uuni ja astianpesukone. Kodinkoneiden tilalle saat vaikka lisää säilytystilaa.

Tutkipa omia kaappejasi kriittisellä silmällä. Onko sieltä helppo ottaa esineitä ulos? Tiedätkö mitä takimmaisena on? Mitkä astiat ovat käytössä ja mitkä vain keräävät pölyä? Ja mikä tuo härveli on?!

Älä rakasta tavaraa - mutta rakasta tavaroitasi!

Tavarat eivät rakasta meitä. Meidän ei tulisi kiintyä materiaan niin paljon, että se haittaa ystävyyssuhteiden hoitamista tai tulevaisuudesta unelmoimista. Ei ole kovin viisasta kerätä taloa niin täyteen tavaraa, ettei sinne kehtaa enää kutsua vieraita, eikä säilöä niin paljon menneisyyttä, ettei uusille ajatuksille ole enää tilaa.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että voisimme suhtautua tavaroihin kevyesti.

Meillä on nykyään paljon jäteasemia, kierrätyskeskuksia, kirpputoreja ja netin kauppapaikkoja, joten pääsemme tavaroistamme eroon helpommin kuin koskaan. Mutta johtaako tämä siihen, että ostamme uusia tavaroita miettimättä paljoakaan sitä, tarvitsemmeko me niitä, mahtuvatko ne meille, miten niitä huolletaan, mitä niille tapahtuu sen jälkeen, kun me emme niitä enää käytä?

Jos luopumisesta ja kierrättämisestä on tehty liian helppoa, saatetaan tukea lyhytikäisten tuotteiden valmistusta. Me kuluttajat haluamme maksaa tavaroista mahdollisimman vähän, joten kodinkoneemme hajoavat muutamassa vuodessa ja vaatteemme saumat ratkeavat ensimmäisellä käyttökerralla. Vuodesta 2016 alkaen vaatejätettä ei saa enää toimittaa kaatopaikalle. Tehdäänkö sen jälkeen kestävämpiä ja kalliimpia vaatteita, joita ei enää heitetä parin käytön jälkeen roskiin, vai lämmitetäänkö hikipajalla valmistetuilla halpapaidoilla jatkossa asuntoja?

Entä jos vaatisimme ja ostaisimme parempia ja laadukkaampia tavaroita? Laatu toki maksaa, mutta kustannukset voi myös jakaa. Esimerkiksi taloyhtiölle tai naapuruston kesken voi ostaa yhteisen laadukkaan painepesurin sen sijaan, että kaikki ostaisivat oman halvemman ja korjauskelvottoman.

Jos rakastamme omistamiamme tavaroita, huollamme, korjaamme ja hoidamme niitä niin, että ne palvelevat meitä pitkään. Ompelemme nappeja, puhdistamme ketjuja, rasvaamme, kiristämme ruuveja, kiillotamme, liimaamme. Tavaroiden pitäisi olla niin hyviä ja käyttökelpoisia, ettemme edes halua luopua niistä. (Kommentoi alle jos sinulla on tällaisia tavaroita!)

Ennen vanhaan kun ostettiin kengät, ne olivat The Kengät. Nyt halpiskenkiä voi olla kymmeniä ja taas kymmeniä pareja. Voihan ne aina laittaa kirpparille tai heittää roskikseen, jos ei tykkääkään! Entä jos muutettaisiin ajattelutapaa ja alettaisiin taas rakastaa tavaroita?