Ensin on haluttava ihan kaikki

Olen oleskellut jonkin aikaa eräässä maassa, joka on parhaillaan käymässä läpi voimakasta elintason nousua. Keskiluokalla on vihdoin rahaa ja se haluaa kuluttaa sitä.

Samalla kun meillä kotimaassa aletaan vähitellen ymmärtää, ettei talouskasvu voi jatkaa loputtomiin eikä maapallo kestä vanhoja kulutusmääriämme, täällä ei säästöistä näy merkkiäkään. Jättimäisiä kauppakeskuksia toinen toisensa vieressä. Hyvin merkkitietoisia ihmisiä, joilla kaiken täytyy olla uutta ja hienointa. Jokainen räplää älypuhelimiaan metrossa vaateliikkeen kassi kyynärvarressa. Töissä painetaan pitkää päivää ja haalitaan mammonaa. Vain köyhät joutuvat syömään riisiä ja vihanneksia eli vegeruokaa. Ympäristöstä viis, kunhan tehtaat tuottavat tavaroita innokkaille kuluttajille ja kasvattamot lihaa lautasille.

Helppo moista menoa tietysti on katsoa alaspäin. Mutta aika ison loikan saa asenteissaan ja ajatuksissaan tehdä siitä, ettei ole rahaa omistaa juuri mitään, siihen, ettei tarvitsekaan omistaa juuri mitään. Vähässä ovat ne ihmiset, jotka siihen pystyvät, ja he löytyvät melkein kaikki Tiibetin vuorilta mietiskelemästä. On eri asia downshiftata omasta halustaan kuin pakosta.

Onko ostohuuma, tavaroiden haaliminen ja vanhan halveksuminen vaihe, joka jokaisen kansan on käytävä läpi, ennen kuin pystyy katsomaan pidemmälle tulevaisuuteen ja miettimään miten kestävällä pohjalla kaikki on? Ehkä kerskakulutuskauden yli ei vain voi hypätä. Ehkä tässäkin asiassa täytyy ihmisen vain tehdä itse omat valintansa ja oppia vasta niiden seurauksista. Toivon vain, ettei oppimiseen mene yhtä pitkään kuin meillä päin.

Lukemattomien ostajia täynnä olevien jalkinekauppojen ovien ohi kulkiessa mietin, että onnellinen on ihminen, jolle riittää kaksi sopivaa kenkäparia. Mutta se ihminen ei vielä löydy täältä.