 |
| Yritin kerran virkata ötököitä. |
Luin juuri aamulla, että tänään on kansallinen epäonnistumisen päivä. Epäonnistumisen ei tarvitsisi olla häpeä vaan oppimistapahtuma ja jopa juhlimisen paikka - siitä juhlapäivän aihe.
Harrastin aikoinani pianonsoittoa. Jostain unhoon jääneestä syystä esitin eräänä keväänä itse keksimäni sävelmän koulun kevätjuhlassa. Kävellessäni esityksen jälkeen takaisin paikalleni kuulin, kun pari oppilasta puhui keskenään, että eipä ollut kummoinen. Harmitti, mutta käänsin mielessäni asian niin päin, että kuka meistä uskalsi säveltää ja esittää jotain ja kuka tyytyi mutisemaan yleisössä?
Kesätöissä mainospainon konttorissa maksoin todella ison laskun vahingossa kaksi kertaa, kun en heti oikein osannut käyttää pankkiohjelmaa. Luulin että taivas tippuu niskaan ja joudun velkavankeuteen ja jalkapuuhun, mutta soitto pankkiin paljasti ettei laskunmaksuja edes ajeta välittömästi ja asia oli täysin korjattavissa.
Mitä enemmän saa elämänkokemusta ja kypsyyttä, sitä paremmin kompastukset asettuvat oikeaan mittakaavaan.
Kuten kun Tampereelle muutettuani yritin jatkaa rivitanssiharrastustani. Ohjelmoin tanssiopetuspaikan navigaattoriin, nappasin buutsit ja vesipullon mukaan ja lähdin ajamaan. En koskaan löytänyt oikeaa paikkaa. Raivostuin suunnistustaidottomuudestani niin että heitin kypsästi buutsit komeron pimeimpään nurkkaan enkä ole vielä yrittänyt tunnille uudelleen.
Aamuyöllä kolmen aikaan ahdistuneena valvoessa ajatukset harvoin ovat järkevimmillään. Eräänä yönä taas taivas oli tippumassa niskaani, kun tajusin että lapsen passi oli vanhentunut ja hänen pitäisi lähteä aivan pian ulkomaille. Koska olin pankkiohjelmaepisodin jälkeisinä vuosina jo oppinut, että yleensä asiat selviävät kun alkaa vain
selvittää niitä, niiskautin paniikit nenäliinaan, aloin hommiin ja ehdin hyvin hankkia hänelle pikapassin ennen matkaa.
On myös käsittämätöntä, miten yöllä aivan ylitsepääsemättömän kamalalta
tuntuva asia on aivan hallittavissa seuraavana päivänä aamukahvin
jälkeen. Käsi ylös, jos olet joskus vatvonut kolmelta tuskaisena kaikkia tekemättömiä hommia, jotka olet sitten seuraavana aamuna hoitanut ongelmitta pois päiväjärjestyksestä ennen kymmentä.
Jotkut asiat ovat niin isoja ja solmuisia, ettei oikein tiedä mistä päästä aloittaisi ja selviääkö niistä ikinä. Iso ongelmavyyhti pienenee ja selkenee, jos siitä pääsee juttelemaan jonkun kanssa. Kaikilta ajatusten avaaminen ei tule niin luonnostaan. Minäkin olen huono kuormittamaan muita huolillani, ja siitä on sitten seurannut "oma apu, paras apu" -periaatetta noudattaen erinäisiä suuria epäonnistumisia ja huonoja valintoja.
Eräs viisas ihminen on sanonut minulle, että ei sen väliä mitä tietä tähän pisteeseen on tultu jos nyt on hyvä olla. Jos joku mutka olisi mennytkin eri suuntaan, niin olisi voinut päätyä paljon hullumpaan paikkaan.
Voisiko siis jopa sanoa, että kuljemme epäonnistumisillamme kivettyä polkua tyytyväisyyden olotilaan? Jos tuntuu ettei ole ihan vielä perillä siellä itsensä ja valintansa hyväksyneenä, polku onneksi jatkuu.
Koti saattaa muuttua omien epäonnistumisten museoksi. Tuossa nuo kirjat, joita en ole ehtinyt vieläkään lukea. Tuossa tuo neulomus, joka ei vain etene. Tuossa tuo valokuva, josta äiti syyllistäen tuijottaa. Tuosta kohdasta puuttuu vieläkin jalkalista. Tuon kaapin hankimme ex-miehen kanssa yhdessä. Maksoin tuosta vaasista ihan liikaa. Tuolla sohvalla istun kaiket illat ja tuijotan tylsänä tuota telkkaria.
Epäonnistumisia, huonoja valintoja ja mokia tulee tehtyä ja kaikki ei todellakaan mene suunnitelmien mukaan. Se on vain elämää. Virheissä on ihan turha rypeä! Tänään meni päin mäntyä, huomenna häntä pystyyn ja uusi yritys.
Kodin pitää mielestäni olla voimaa antava latauspiste, jossa mokistansa saa toipua ja haavojansa parannella, jossa voi suunnitella seuraavaa askelta, jonne voi vaikka kutsua ystävän teekupillisen ääreen parantamaan maailmaa ja jossa tuntee olevansa hyvä ja riittävä
juuri sellaisena kuin on. Oletko samaa mieltä? Jos kotisi ei nyt lataa sinua, muutetaan asia yhdessä!
