Satavuotiaat kaunottaret

Viikonloppuna mies soitti minulle äitinsä luota. Satavuotiaan sukulaisen asuntoa on vähitellen tyhjennettävä, ja nyt olisi muutama kahvipöydän astia uutta kotia vailla.

Olin ensin varuillani. Olen oppinut torjumaan tavaroita todella hyvin. Stoppaan jyrkästi mainosten, asiakkaiden ja sukulaisten tavarat. Yhden kauniin jakkaran pelastin kaatopaikalta, mutta laitoin sen eteenpäin, koska se ei mahtunut meille. Meillä ei rehellisesti sanottuna käytetä koskaan kermakkoa tai vastaavaa, eikä ainakaan mitään ikivanhoja hauraita kuppeja, joita ei voi edes tiskata koneessa.

Nämä eivät kuitenkaan olleet mitä tahansa kippoja. Miehen isoisoäiti oli hankkinut nämä todellakin sata vuotta sitten perheen asuessa vähän aikaa Kanadassa. Näissä oli siis iän lisäksi konkreettisesti pala suvun historiaa. Miten olisinkaan voinut kieltäytyä?

Ja miten kauniita ne ovat vieläkin!

Nyt täytyy tehdä sopiva tila näiden esille laittamiseen! Miksi omistaa kauniita esineitä, jos piilottaa ne jonnekin pimeään...

Mutta yksi asia minua askarruttaa. Sarjassa on selvästi kermakko ja sokerikko, mutta mitä kolmanteen astiaan on ollut tarkoitus laittaa? Jos tiedät, niin kommentoi alle!