Blogivieras: Parisuhdetesti

http://www.flickr.com/photos/20918261@N00/429822911/, käytetty Creative Commons Attribution -lisenssillä

"Paras parisuhdetesti ikinä: yhdistetään minimalistinen, yltiösiisti mies ja enemmän ja vähemmän erimuotoiseen hamstraukseen ja kaiken maailman kipenöisillä ja kapenoisilla koristeluun taipuvainen naiseläjä, joka on tunnetusti aina ollut melkoisen suurpiirteinen huushollin hoitaja, eikä välttämättä edes rekisteröi lojumaan jääneitä tavaroita tai villakoiria nurkissa. Lisätään keitokseen rönsyilevä omakotitalollinen tavaraa, joka pitää sijoittaa jonnekin. Ymmärrettävästi tämä epämääräisten, mikä minnekin matkalla olevien muuttonyssäköitten sekamelskassa eläminen on ajoittain kiristänyt umpijärjestelmällisen siippani pipoa, mutta hyvin tuo on jaksanut pinnaansa venyttää…." "…Pisteet rakkaalleni, täytyy sen tosissaan musta tykätä, kun ei ole mun suhteeni toivoaan heittänyt!"

Näin Facebook-uutisvirrassani tämän viestin. Otin heti kirjoittajaan yhteyttä ja tiedustelin, josko hän voisi kirjoittaa tähän blogiin vähäsen elämästään ja kahden hyvin erilaisen ihmisen muuttamisesta ja hioutumisesta yhteen. Suureksi ilokseni hän lupautui. Toivotan mielenkiintoista lukuhetkeä!

߷•߷•߷

Hieman taustoja. Asustelin ennen nykyisen kumppanini tapaamista viime vuodet yksikseni omakotitalossa, jonka aikoinaan hankin yhdessä ex-aviomieheni kanssa. Exäni muutti töiden perässä ulkomaille vajaat kolme vuotta sitten - perimiehiseen tyyliin kutakuinkin "vain lompakko taskussa". Eli minulla oli siinä vaiheessa, kun ero astui voimaan ja talon myynti tuli pikkuhiljaa ajankohtaiseksi, setvittäväni viidentoista vuoden yhteiselon verran molempien tavaroita. Ja koska - tajuan sen nyt - olen vuosien varrella ollut mitä ihmeellisimmissä asioissa hamstraaja, sitä tavaraa tosiaankin oli. Paljon.

Yhteinen taipaleemme alkoi kolmenkymmenenkahdeksan neliön kerrostaloyksiöstä. Tavaramäärän salakavalasti kasvaessa emme suinkaan lähteneet karsimaan, vaan tuplasimme neliöt. Erinäisten, toinen toistaan isompien asuntojen kautta päädyimme lopulta ostamaan omakotitalon. Ja mitä enemmän tilaa, sitä enemmän tavaraa.

Olen tässä kuluneen vuoden ja talonraivausprojektin aikana pohtinut, miksi olen menneinä vuosina haalinut niin tolkuttomasti rompetta ympärilleni ja tullut siihen lopputulokseen, että ilmeisesti jossain määrin yritin tiedostamattani lääkitä erilaisten vaikeiden elämäntilanteiden aiheuttamaa pahaa oloa ostamalla jotain uutta. Tulos ei suinkaan suurimmassa osassa tapauksista ollut toivotunlainen säilytystilojen rajallisuuden vuoksi, päinvastoin. Vastaavasti tiedostan myös "palkinneeni" itseäni vaikkapa uusilla kengillä, jos asiat sujuivat hyvin. Muuttoprosessin alkaessa kenkiä oli 164 paria. Käsilaukkuja en edes laskenut. Farkkuja ja takkeja oli tusinoittain. KAIKKEA oli tusinoittain. Kaikkea oli liikaa. Se, että vuosia työskentelin parissakin eri tavaratalossa, ei ainakaan vähentänyt tarpeettoman tavaran kulkeutumista nurkkiin. Houkuttimet olivat liian lähellä. Saatoin esimerkiksi hankkia saman vaatteen kaikissa saatavilla olevissa väreissä, pelkästään siksi, "kun sai halvalla" tai "en osannut päättää, mistä väristä pidän eniten".

Tapasin nykyisen kumppanini samalla viikolla, kun posti toimitti eropaperit. Pikkuhiljaa, suhteemme syvetessä rakkaudeksi, alkoi tavaroitani siirtyä enemmän ja enemmän hänen reilun neljänkymmenen neliön suuruiseen, tyylikkään minimalistisesti ja modernisti sisustettuun rivitaloasuntoonsa. Asuntoon, josta pidin ensivierailusta lähtien suunnattoman paljon juuri siksi, että siellä ei ollut mitään turhaa. Oli tilaa hengittää. Siinä vaiheessa, kun aloimme vakavasti puhua "virallisesti" saman katon alle muuttamisesta, tiedostin kyllä, ettei toistasataa neliötä tavaraa mitenkään tule istumaan tähän yhtälöön. Ratkaisuja pyöritellessemme en (onneksi) kuitenkaan pitänyt järkevänä ajatuksena lähteä samalla rysäyksellä myymään kummankin asuntoa ja ruveta etsimään isompaa, yhteistä - mielestäni viisainta oli hoitaa ensin talon myynti alta pois, koska se eron jälkeisen omaisuuden osituksen myötä joka tapauksessa oli edessä, antaa yhteisen elämän asettua rauhassa uomiinsa puolisoni asunnossa ja vasta ajan kanssa, kaikessa rauhassa haeskella isompaa "pesäpuuta", mikäli se tarpeelliselta tuntuisi. Luulenpa, että jos puolisoni olisi tiennyt, millainen rumba on edessä, hän ei olisi tähän leikkiin lähtenyt.

Olen äärimmäisen kiitollinen rakkaalleni siitä, miten paljon olen hänen myötään kasvanut, kypsynyt ja tervehtynyt ihmisenä. Ja olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä, että hän on jaksanut auttaa ja tukea minua läpi koko prosessin. Minun maailmani ei kaatunut, kun roudasimme ulkovarastosta roskikseen autolasteittan vuosien varrella säästämiäni lehtiä tai kodinkoneiden ja kodinelektroniikan pahvilaatikoita styroxeineen. Silkkaa roskaa siis. Minun maailmani ei kaatunut, kun lahjoittelin ystäville ja sukulaisille kokonaisia astiastoja, huonekaluja, erilaisia kodin tarve- ja koriste-esineitä, kodintekstiilejä, vaatteita, kenkiä… asioita, joiden omistamista joskus pidin niin kovin tärkeänä. Minun maailmani ei kaatunut, kun katsoin itseäni peilistä päätäni puistellen niissä kohdin, kun latasin kaapeista ja laatikoista roskapusseihin mitä omituisimpia asioita, jotka normaali ihminen heittää surutta roskikseen. Minä olin säästänyt. "Jos joskus sattuisi tarvitsemaan."

Yleiseksi vitsiksi ystävien ja sukulaisten keskuudessa viimeisen vuoden aikana on noussut lause: "Mitä tuossa huushollissa ei ole, sitä ei tarvita." Siltä se tosiaankin alkoi tuntumaan. Joka vitsissä puolet totuutta, niinhän sitä sanotaan. Jossain vaiheessa iski ahdistus: olenko tosiaankin hankkinut (ja säilönyt) vuosien varrella joka ikisen kikottimen ja vekottimen, mitä markkinoille on tullut, olenko tosiaankin kuvitellut tarvitsevani joskus vaikkapa kymmeniä ja taas kymmeniä paketteja lautasliinoja, olenko tosiaan kuvitellut vaihtavani kaikki kodin koriste-esineet ja tekstiilit vuodenaikoihin ja juhlapyhiin sopiviksi muutaman viikon välein (paria joulua lukuunottamatta en niin koskaan tehnyt), miksi olen ajatellut tarvitsevani useita kokonaisia, 8-18 hengen astiastoja, tusinoittain pyyhkeitä ja pussilakanasettejä (iso osa edelleen paketeissaan), pienen lahjatarvikeliikkeen verran paketointitarvikkeita, valtaisat varastot kynttilöitä jne. Ja jos hankkii jonkin kauniin vaatteen, miksi säästellä sitä kaapissa. Pahimmillaan siinä käy, kuten minulla lukuisien vaatteiden kohdalla: painon vaihtelun myötä ne eivät lopulta ikinä päätyneet käyttöön saakka.

Vaikeinta oli karsia kirjoja ja elokuvia. Ketään ei yllättäne, että molempien kohdalla kokoelma oli valtaisa. Kirjastohuoneellinen kirjoja karsiutui neliovelliseksi kirjakaapilliseksi ja kolmikerroksiseksi kirjakarusellilliseksi niitä tärkeimpiä ja rakkaimpia, joiden pariin palaa aina uudestaan ja uudestaan, yhden huoneen seinät täyttänyt dvd-kokoelma muutamaan erikoispainokseen ja jokuseen sellaiseen, joita ei nykypäivän nettipalveluista löydä.

Minä olen aina ollut mitä tehokkain tilankäyttäjä, ominaisuus, josta toisaalta on nyt ollut hyötyä: pienten tilojen näppärät ja toimivat säilytysratkaisut ovat todellakin erikoisalaani. Olemme tehneet kompromisseja puolin ja toisin - minä karsin, mutta vastaavasti rakkaani hyväksyy, että jotain minusta on muutanut hänen luokseen myös "ylimääräisten" huonekalujen, astioiden ja koriste-esineiden muodossa, ei ainoastaan vaatteiden ym. arkipäiväisten hyödykkeiden kautta. Ja neliöt todellakin on otettu tehokäyttöön, kuitenkin tilan tunnun ja avaruuden säilyttämiseen pyrkien. Esimerkiksi makuuhuoneen ovessa piilossa roikkuu useampi kuin yksi käsilaukku siististi koukuissaan, mutta sitäkin oleellisempaa on, että valtava pahvilaatikollinen laukkuja lähti uusiin koteihin. Kaikkien näkösällä olevien esineiden suhteen periaatteeni on ollut, että mitään sellaista en näiden seinien sisälle kanna, joka ei miellytä myös rakkaani silmää. Vaikka tämä onkin nyt meidän yhteinen kotimme, pitää täällä olla molempien hyvä olla.

Voin kertoa, ettei mikään prosessi elämässäni ole ollut niin perinjuurin stressaava ja kuormittava, mutta samalla niin perinjuurin vapauttava, kuin tämä. Matkaa on vielä, ja työmaata - käyn jatkuvaa karsintaa täällä meidän pienessä, ihanassa kodissamme saavuttaakseni lopulta järkevät mittasuhteet tavaroiden suhteen. Yksi työmaa on vanhempieni luona, jonne päätyi tilapäissäilöön lajittelua odottavaa tavaraa, samaten puolisoni isän luona, jonne varastoitui lähinnä huonekaluja. Mutta matka on kuitenkin hyvässä alussa.

Kyllä: tämä prosessi on myöskin kuormittanut ja koetellut vielä tuoretta parisuhdettamme kohtuuttoman paljon. Ajoittain puolisostani on tuntunut, että minä hajanaisine muuttokuormineni valtaan häneltä kaiken elintilan tai että talon tyhjentäminen on loputon ikuisuusprojekti, joka kaiken liikenevän vapaa-ajan lisäksi lopulta syö meiltä myös kaiken elinvoiman. Mutta kaiken vähitellen hakiessa paikkansa, olemme, erilaisuudestamme huolimatta, löytämässä tasapainon yhteiseloomme, kuten myös erinäisiin piintyneisiin kodinhoidollisiin tapoihimme, toinen toistemme särmiä hioen. Ja kuten olemme todenneet: kun tästäkin selvisimme, selviämme mistä tahansa. Pikkuhiljaa elämä asettuu uomiinsa ja voimme rakentaa yhteistä tulevaisuutta ja yhteistä kotia ilman menneen elämän painolasteja.

Olen luvannut puolisolleni - ja itselleni - etten enää ikinä päästä elämääni samaan jamaan, mihin se viime vuosina oli ajautunut. Panostamme tavarahankintojen sijasta elämyksiin ja arjen pieneen luksukseen. Yhdessä laitetun hyvän ruuan ääressä vietetyistä kahdenkeskisistä hetkistä on tullut meille tärkeitä - eikä siihen tarvita tusinan ihmisen ruokakattausvalmiutta oheistuotteineen, useana eri variaationa. Kyllä, rakastan edelleen pieniä, esteettisiä asioita ja saatan esimerkiksi kattaa arki-illan aterialle kauniit lautasliinat, mutta niiden varastoimista varten ei enää tarvitse varata kokonaisia kaappeja. Vähemmän on enemmän. Onni asuu aivan muissa asioissa, kuin materiassa.

Minna 

Meillä kaikilla on tarina kerrottavanamme. Haluatko jakaa omasi muiden kanssa? Ota yhteyttä milla.havanka@mekaselska.fi