Blogivieras: Parisuhdetesti

http://www.flickr.com/photos/20918261@N00/429822911/, käytetty Creative Commons Attribution -lisenssillä

"Paras parisuhdetesti ikinä: yhdistetään minimalistinen, yltiösiisti mies ja enemmän ja vähemmän erimuotoiseen hamstraukseen ja kaiken maailman kipenöisillä ja kapenoisilla koristeluun taipuvainen naiseläjä, joka on tunnetusti aina ollut melkoisen suurpiirteinen huushollin hoitaja, eikä välttämättä edes rekisteröi lojumaan jääneitä tavaroita tai villakoiria nurkissa. Lisätään keitokseen rönsyilevä omakotitalollinen tavaraa, joka pitää sijoittaa jonnekin. Ymmärrettävästi tämä epämääräisten, mikä minnekin matkalla olevien muuttonyssäköitten sekamelskassa eläminen on ajoittain kiristänyt umpijärjestelmällisen siippani pipoa, mutta hyvin tuo on jaksanut pinnaansa venyttää…." "…Pisteet rakkaalleni, täytyy sen tosissaan musta tykätä, kun ei ole mun suhteeni toivoaan heittänyt!"

Näin Facebook-uutisvirrassani tämän viestin. Otin heti kirjoittajaan yhteyttä ja tiedustelin, josko hän voisi kirjoittaa tähän blogiin vähäsen elämästään ja kahden hyvin erilaisen ihmisen muuttamisesta ja hioutumisesta yhteen. Suureksi ilokseni hän lupautui. Toivotan mielenkiintoista lukuhetkeä!

߷•߷•߷

Hieman taustoja. Asustelin ennen nykyisen kumppanini tapaamista viime vuodet yksikseni omakotitalossa, jonka aikoinaan hankin yhdessä ex-aviomieheni kanssa. Exäni muutti töiden perässä ulkomaille vajaat kolme vuotta sitten - perimiehiseen tyyliin kutakuinkin "vain lompakko taskussa". Eli minulla oli siinä vaiheessa, kun ero astui voimaan ja talon myynti tuli pikkuhiljaa ajankohtaiseksi, setvittäväni viidentoista vuoden yhteiselon verran molempien tavaroita. Ja koska - tajuan sen nyt - olen vuosien varrella ollut mitä ihmeellisimmissä asioissa hamstraaja, sitä tavaraa tosiaankin oli. Paljon.

Yhteinen taipaleemme alkoi kolmenkymmenenkahdeksan neliön kerrostaloyksiöstä. Tavaramäärän salakavalasti kasvaessa emme suinkaan lähteneet karsimaan, vaan tuplasimme neliöt. Erinäisten, toinen toistaan isompien asuntojen kautta päädyimme lopulta ostamaan omakotitalon. Ja mitä enemmän tilaa, sitä enemmän tavaraa.

Olen tässä kuluneen vuoden ja talonraivausprojektin aikana pohtinut, miksi olen menneinä vuosina haalinut niin tolkuttomasti rompetta ympärilleni ja tullut siihen lopputulokseen, että ilmeisesti jossain määrin yritin tiedostamattani lääkitä erilaisten vaikeiden elämäntilanteiden aiheuttamaa pahaa oloa ostamalla jotain uutta. Tulos ei suinkaan suurimmassa osassa tapauksista ollut toivotunlainen säilytystilojen rajallisuuden vuoksi, päinvastoin. Vastaavasti tiedostan myös "palkinneeni" itseäni vaikkapa uusilla kengillä, jos asiat sujuivat hyvin. Muuttoprosessin alkaessa kenkiä oli 164 paria. Käsilaukkuja en edes laskenut. Farkkuja ja takkeja oli tusinoittain. KAIKKEA oli tusinoittain. Kaikkea oli liikaa. Se, että vuosia työskentelin parissakin eri tavaratalossa, ei ainakaan vähentänyt tarpeettoman tavaran kulkeutumista nurkkiin. Houkuttimet olivat liian lähellä. Saatoin esimerkiksi hankkia saman vaatteen kaikissa saatavilla olevissa väreissä, pelkästään siksi, "kun sai halvalla" tai "en osannut päättää, mistä väristä pidän eniten".

Tapasin nykyisen kumppanini samalla viikolla, kun posti toimitti eropaperit. Pikkuhiljaa, suhteemme syvetessä rakkaudeksi, alkoi tavaroitani siirtyä enemmän ja enemmän hänen reilun neljänkymmenen neliön suuruiseen, tyylikkään minimalistisesti ja modernisti sisustettuun rivitaloasuntoonsa. Asuntoon, josta pidin ensivierailusta lähtien suunnattoman paljon juuri siksi, että siellä ei ollut mitään turhaa. Oli tilaa hengittää. Siinä vaiheessa, kun aloimme vakavasti puhua "virallisesti" saman katon alle muuttamisesta, tiedostin kyllä, ettei toistasataa neliötä tavaraa mitenkään tule istumaan tähän yhtälöön. Ratkaisuja pyöritellessemme en (onneksi) kuitenkaan pitänyt järkevänä ajatuksena lähteä samalla rysäyksellä myymään kummankin asuntoa ja ruveta etsimään isompaa, yhteistä - mielestäni viisainta oli hoitaa ensin talon myynti alta pois, koska se eron jälkeisen omaisuuden osituksen myötä joka tapauksessa oli edessä, antaa yhteisen elämän asettua rauhassa uomiinsa puolisoni asunnossa ja vasta ajan kanssa, kaikessa rauhassa haeskella isompaa "pesäpuuta", mikäli se tarpeelliselta tuntuisi. Luulenpa, että jos puolisoni olisi tiennyt, millainen rumba on edessä, hän ei olisi tähän leikkiin lähtenyt.

Olen äärimmäisen kiitollinen rakkaalleni siitä, miten paljon olen hänen myötään kasvanut, kypsynyt ja tervehtynyt ihmisenä. Ja olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä, että hän on jaksanut auttaa ja tukea minua läpi koko prosessin. Minun maailmani ei kaatunut, kun roudasimme ulkovarastosta roskikseen autolasteittan vuosien varrella säästämiäni lehtiä tai kodinkoneiden ja kodinelektroniikan pahvilaatikoita styroxeineen. Silkkaa roskaa siis. Minun maailmani ei kaatunut, kun lahjoittelin ystäville ja sukulaisille kokonaisia astiastoja, huonekaluja, erilaisia kodin tarve- ja koriste-esineitä, kodintekstiilejä, vaatteita, kenkiä… asioita, joiden omistamista joskus pidin niin kovin tärkeänä. Minun maailmani ei kaatunut, kun katsoin itseäni peilistä päätäni puistellen niissä kohdin, kun latasin kaapeista ja laatikoista roskapusseihin mitä omituisimpia asioita, jotka normaali ihminen heittää surutta roskikseen. Minä olin säästänyt. "Jos joskus sattuisi tarvitsemaan."

Yleiseksi vitsiksi ystävien ja sukulaisten keskuudessa viimeisen vuoden aikana on noussut lause: "Mitä tuossa huushollissa ei ole, sitä ei tarvita." Siltä se tosiaankin alkoi tuntumaan. Joka vitsissä puolet totuutta, niinhän sitä sanotaan. Jossain vaiheessa iski ahdistus: olenko tosiaankin hankkinut (ja säilönyt) vuosien varrella joka ikisen kikottimen ja vekottimen, mitä markkinoille on tullut, olenko tosiaankin kuvitellut tarvitsevani joskus vaikkapa kymmeniä ja taas kymmeniä paketteja lautasliinoja, olenko tosiaan kuvitellut vaihtavani kaikki kodin koriste-esineet ja tekstiilit vuodenaikoihin ja juhlapyhiin sopiviksi muutaman viikon välein (paria joulua lukuunottamatta en niin koskaan tehnyt), miksi olen ajatellut tarvitsevani useita kokonaisia, 8-18 hengen astiastoja, tusinoittain pyyhkeitä ja pussilakanasettejä (iso osa edelleen paketeissaan), pienen lahjatarvikeliikkeen verran paketointitarvikkeita, valtaisat varastot kynttilöitä jne. Ja jos hankkii jonkin kauniin vaatteen, miksi säästellä sitä kaapissa. Pahimmillaan siinä käy, kuten minulla lukuisien vaatteiden kohdalla: painon vaihtelun myötä ne eivät lopulta ikinä päätyneet käyttöön saakka.

Vaikeinta oli karsia kirjoja ja elokuvia. Ketään ei yllättäne, että molempien kohdalla kokoelma oli valtaisa. Kirjastohuoneellinen kirjoja karsiutui neliovelliseksi kirjakaapilliseksi ja kolmikerroksiseksi kirjakarusellilliseksi niitä tärkeimpiä ja rakkaimpia, joiden pariin palaa aina uudestaan ja uudestaan, yhden huoneen seinät täyttänyt dvd-kokoelma muutamaan erikoispainokseen ja jokuseen sellaiseen, joita ei nykypäivän nettipalveluista löydä.

Minä olen aina ollut mitä tehokkain tilankäyttäjä, ominaisuus, josta toisaalta on nyt ollut hyötyä: pienten tilojen näppärät ja toimivat säilytysratkaisut ovat todellakin erikoisalaani. Olemme tehneet kompromisseja puolin ja toisin - minä karsin, mutta vastaavasti rakkaani hyväksyy, että jotain minusta on muutanut hänen luokseen myös "ylimääräisten" huonekalujen, astioiden ja koriste-esineiden muodossa, ei ainoastaan vaatteiden ym. arkipäiväisten hyödykkeiden kautta. Ja neliöt todellakin on otettu tehokäyttöön, kuitenkin tilan tunnun ja avaruuden säilyttämiseen pyrkien. Esimerkiksi makuuhuoneen ovessa piilossa roikkuu useampi kuin yksi käsilaukku siististi koukuissaan, mutta sitäkin oleellisempaa on, että valtava pahvilaatikollinen laukkuja lähti uusiin koteihin. Kaikkien näkösällä olevien esineiden suhteen periaatteeni on ollut, että mitään sellaista en näiden seinien sisälle kanna, joka ei miellytä myös rakkaani silmää. Vaikka tämä onkin nyt meidän yhteinen kotimme, pitää täällä olla molempien hyvä olla.

Voin kertoa, ettei mikään prosessi elämässäni ole ollut niin perinjuurin stressaava ja kuormittava, mutta samalla niin perinjuurin vapauttava, kuin tämä. Matkaa on vielä, ja työmaata - käyn jatkuvaa karsintaa täällä meidän pienessä, ihanassa kodissamme saavuttaakseni lopulta järkevät mittasuhteet tavaroiden suhteen. Yksi työmaa on vanhempieni luona, jonne päätyi tilapäissäilöön lajittelua odottavaa tavaraa, samaten puolisoni isän luona, jonne varastoitui lähinnä huonekaluja. Mutta matka on kuitenkin hyvässä alussa.

Kyllä: tämä prosessi on myöskin kuormittanut ja koetellut vielä tuoretta parisuhdettamme kohtuuttoman paljon. Ajoittain puolisostani on tuntunut, että minä hajanaisine muuttokuormineni valtaan häneltä kaiken elintilan tai että talon tyhjentäminen on loputon ikuisuusprojekti, joka kaiken liikenevän vapaa-ajan lisäksi lopulta syö meiltä myös kaiken elinvoiman. Mutta kaiken vähitellen hakiessa paikkansa, olemme, erilaisuudestamme huolimatta, löytämässä tasapainon yhteiseloomme, kuten myös erinäisiin piintyneisiin kodinhoidollisiin tapoihimme, toinen toistemme särmiä hioen. Ja kuten olemme todenneet: kun tästäkin selvisimme, selviämme mistä tahansa. Pikkuhiljaa elämä asettuu uomiinsa ja voimme rakentaa yhteistä tulevaisuutta ja yhteistä kotia ilman menneen elämän painolasteja.

Olen luvannut puolisolleni - ja itselleni - etten enää ikinä päästä elämääni samaan jamaan, mihin se viime vuosina oli ajautunut. Panostamme tavarahankintojen sijasta elämyksiin ja arjen pieneen luksukseen. Yhdessä laitetun hyvän ruuan ääressä vietetyistä kahdenkeskisistä hetkistä on tullut meille tärkeitä - eikä siihen tarvita tusinan ihmisen ruokakattausvalmiutta oheistuotteineen, useana eri variaationa. Kyllä, rakastan edelleen pieniä, esteettisiä asioita ja saatan esimerkiksi kattaa arki-illan aterialle kauniit lautasliinat, mutta niiden varastoimista varten ei enää tarvitse varata kokonaisia kaappeja. Vähemmän on enemmän. Onni asuu aivan muissa asioissa, kuin materiassa.

Minna 

Meillä kaikilla on tarina kerrottavanamme. Haluatko jakaa omasi muiden kanssa? Ota yhteyttä milla.havanka@mekaselska.fi

Blogivieras: Kotikatastrofi

Tänään blogin vieraskirjoittajana on henkilö, jonka kotona tapahtunut katastrofi pakotti katsomaan kotiin kertynyttä tavaramäärää uudella tavalla. Toivon, että hänen kokemuksensa kannustaisi lukijoita raivaamaan ajoissa liiat tavarat ja antamaan ne niitä enemmän tarvitseville.

Kuva: Kristen Bonardi Rapp, käytetään Creative Commons -lisenssillä

Muutimme yhteen avopuolisoni kanssa 12 vuotta sitten. Tyypilliseen tapaan siinä kannettiin saman katon alle kahden ihmisen omaisuus ja jotain hankittiin vielä lisääkin, kuten sohva ja kirjahylly. Puolisoni isä on puuseppä, joten hän teki meille joitain huonekaluja eikä meidän tarvinnut ihan kaikkea ostaa. Elämä sujui tamperelaisessa kaksiossa mukavasti vuokralla, mutta tarkkailimme meille sopivien kolmioiden myyntiä asuinalueellamme.

Sitten samassa taloyhtiössä tuli myyntiin kolmio. Tupatarkastus, tarjous välittäjälle ja jännitystä hyväksytäänkö tarjouksemme. Tarjouksemme meni läpi ja pääsimme tekemään pintaremonttia asuntoon. Muuttomatka oli lyhyt - vain yksi kerros alas, joten muuttokuormaa ei varsinaisesti tarvinnut pakata eikä tehdä sen kummemmin inventaariota.  Meillä oli mukavasti aikaa kantaa tavaroita pikkuhiljaa uuteen asuntoon ennen kuin luovuttaisimme vuokra-asuntomme pois.

Uudessa asunnossamme oli säilytystilaa hieman vähemmän kuin vuokraamassamme kaksiossa oli ollut. Luonteeltani olen sellainen, että ostan silloin, kun saan halvalla (vaikka en juuri silloin kyseistä tuotetta tarvitsisikaan). Lisäksi työskentelin vaatetusalan yrityksessä, joten sain ostaa vaatteita aina alusvaatteita ja sukkia myöten paljon halvemmalla, kuin kaupasta. Jos en ostanut  itselleni, niin sitten ostin puolisolleni tai jollekin lahjaksi, vaikka lahjan saajaa en vielä ollut päättänytkään.  Ostamista helpotti vielä se, että tiesin ettei vaatteiden valmistuksessa käytetty lapsityövoimaa tai muuten riistetty työntekijöitä, joten ostokynnys oli erittäin matala. Niinpä kaapit alkoivat pursuilla uhkaavasti kaikkea mahdollista.

Muutoissa olin säästänyt melkein kaikki opiskeluaikaiset mapit, kirjat ja projektityöt. Vaatetusalan opinnoissa kertyi paljon suunnittelukansioista, erilaisia "taideteoksia" ja etenkin  kankaanpaloja, joista tekisin jotain "sitku". Samoin työpaikaltani olin ostanut itselleni myös sopimattomia vaatteita ja lisää kankaanpaloja, joista aioin loihtia itselleni istuvia vaatteita "sitku". Vaatteiden ja kankaanpalojen lisäksi hamstrasin esimerkiksi lahjapaperikasseja ja lahjanaruja, saippuoita ja muuta kosmetiikkaa ja ihan mitä vaan, joka oli saatavilla edullisesti ja jota saattaisin tarvita joskus itse tai antaa lahjaksi.

Kaappitilan vähyyden vuoksi kaikki hyllyt ja lopulta nurkatkin alkoivat olla täynnä nyssäköitä ja laatikoita, joissa oli jos jonkin näköistä tavaraa, jota voisin joskus tarvita. Tilannetta pahensi se, että siivotessa tuli vain tungettua lisää tavaraa jo ahtaisiin kaappeihin eikä kaapeista oikein enää löytänytkään mitään. Kylässä käyvät vieraat saattoivat ajatella, että meillä oli kohtuullisen siistiä, mutta jos jonkin kaapin oven avasi, paljastu totuus. Kaappien perälle oli unohtunut paljon tavaroita, jotka olin ostanut pahan päivän varalle, mutta joiden olemassa oloa en enää edes muistanut.

Sitten se paha päivä tuli. Palasimme puolisoni kanssa hieman yli viikon kestäneeltä matkalta kotiin. Oli yö ja kello läheni kolmea. Avasimme asuntomme oven, emmekä ensin ymmärtäneet mitä on tapahtunut. Lopulta koko kaameus iski tajuntaan. Seisoimme matkalaukkuinemme asuntomme eteisessä ja jalkojemme alla oli useampi sentti keittiön tiskipöydän kautta tullutta likavettä. Asuntomme alapuolella kellarissa oli mennyt viemäriputki tukkoon ja seuraava vapaa reitti meidän yläpuolella olevan 6 kerroksen tiskivesille oli meidän tiskipöytämme ja meidän asuntomme. Haju oli kamala - ainoa hyvä puoli asiassa oli, että kyseessä ei ollut wc:n jätevesi.

Siitä alkoikin asioiden selvittely, soittorumba ja omaisuuden inventointi. Kaikki paikat piti tyhjentää ja omaisuus siirtää muualle. Kaapit keittiöstä, eteisestä ja toisesta makuuhuoneesta piti purkaa kokonaan. Yksi lastulevystä tehty irrallinen vaatekaappi meni kokonaan hävitykseen, sillä se oli imaissut likavettä ihan kunnolla. Myöhemmin selvisi, että kaikki muut huonekalumme säästyivät hävittämiseltä, sillä ne olivat umpipuuta ja kestivät hyvin likaveden hyökkäyksen. Siitä kiitos kuuluu myös puolisoni puuseppä-isälle!

Kotivakuutuksemme korvasi omaisuutemme pakkaamisen, kuljetuksen varastoon, puhdistuksen ja kuljetuksen takaisin kotiimme, kun se oli muuttovalmis neljä kuukautta kotikatastrofin jälkeen. Saimme puhdistuksesta ja varastoinnista vastaavalta yritykseltä listan tekstiileistämme, jotka oli viety pesulaan. Lista oli järkyttävä. Vaikka olimme jo ennen tavaroiden pakkaamista ja pois vientiä ottaneet mukaamme vaatteita, joita käyttäisimme evakkoaikana, niin tekstiilejä oli vielä jäänyt kaappeihimme paljon. 51 T-paitaa, 15 pöytäliinaa, 25 tyynyliinaa, 17 pikkupyyhettä, 13 kauluspaitaa, 18 solmiota ja 10 mekkoa muutamia mainitakseni.

Vaatteiden ja kodintekstiilien lisäksi kaikki keittiössämme olleet kuivaelintarvikkeet oli luetteloitu vakuutusyhtiötä varten, sillä ne piti hävittää. Lista oli 2,5 A4-arkkia pitkä. Listalla oli runsaasti erilaisia tee- ja kahvilaatuja, mausteita, jauhoja, suurimoita jne. Kaiken huipuksi valmistamme noin kerran viikossa ruokaa kotona, joten suurin osa tuostakin listasta oli käytännössä turhaa ja hankittu vain, jos joskus sattuu tarvitsemaan.

Kotiin palaaminen neljän kuukauden evakkoajan jälkeen oli silmät avaava kokemus. Muuttofirma kantoi omaisuuttamme takaisin ja sitä vain riitti ja riitti. Pelkkiä  muuttolaatikoita oli 53 kpl. ja ne olivat täynnä kirjoja, CD-levyjä, astioita jne. Jopa toinen muuttomiehistäkin kommentoi, että vaatteita on paljon. Olimme sopineet  puolisoni kanssa ennen muuttoa takaisin kotiin, että nyt käymme kaiken omaisuutemme läpi ja hävitämme tai annamme pois kaiken meille tarpeettoman. Lisäksi sovimme, että inventoimme kaikki pankki-, vakuutus- ja muut tärkeät paperit. Vanhentuneita papereita ja kuitteja oli meille kummallekin kertynyt vuosien mittaan valtava määrä.

Oli vapauttava tunne kärrätä SPR:n kirpputorille useamman ostoskärryllinen meille turhia tavaroita ja vaatteita, joita joku muu voi tarvita. Tavaroiden joukossa oli muun muassa kaksi mikroskooppia, täysin käyttämätön vohvelirauta ja kerran käytetty mehulinko. Lisäksi sukulaisille annoimme yhteensä neljän jätesäkillisen verran vaatteita ja verhoja.

Olen oppinut, että kaikkea ei tarvitse ostaa ja vähemmälläkin pärjää. Vaikka kaapit tursuilivat vaatteita, ei silti koskaan tuntunut olevan mitään päälle pantavaa. Mikroskoopit olivat halpismikroskooppeja, joten ne jäivät kaappiin lojumaan, sillä niiden avulla en nähnytkään veren punasoluja tai hiuksen suomurakennetta. Jos joskus vielä innostun tutkimaan mikroskoopilla hiuksia, tekstiilikuituja, verta jne., niin silloin olkoon työkaluna oikea ammattilaisten mikroskooppi, jota saan lainata! Eikä kotia tarvitse sisustaa jouluksi, talveksi, pääsiäiseksi, vapuksi, kevääksi, kesäksi ja syksyksi eri väreihin ja erilaisilla tekstiileillä.

Kun kaikelle on paikkansa, on niiden löytäminenkin helpompaa. Kun sakset, kirjekuoret, kenkälankki tai liima on aina samassa paikassa ja ne sinne aina käytön jälkeen palauttaa, säästyy aikaakin turhalta etsimiseltä. Siivoaminen ja kodin siistinä pitäminen  on helpompaa, kun nurkat eivät ole täynnä koriste-esineitä, keskeneräisiä käsitöitä, säilytystilaksi muutettuja matkalaukkuja ja kenkiä, jotka eivät enää mahtuneet mihinkään.

Kaupoissa käynti on nyt helppoa, sillä maailmassa on paljon materiaa, jota minun ei tarvitse omistaa. Toisaalta kaupoissa käynti ahdistaa, sillä maailmassa on paljon materiaa, jota kukaan ei oikeasti tarvitse!

Meillä kaikilla on tarina kerrottavanamme. Haluatko jakaa omasi muiden kanssa? Ota yhteyttä milla.havanka@mekaselska.fi